PauMau

Joku on ehkä huomannutkin, että olen hidastanut blogin päivitystahtia. Mulla on oikeastaan jo alkusyksystä ollut hieman hakusessa se, mitä tältä blogiltani haluan vai haluanko mitään. Suoraan sanottuna jatkaako vai ei. Sinnikkäästi olen vaan aina lisännyt postauksen silloin tällöin vaikka juuri olen itselleni vannonut pistäväni pelin poikki just nyt. Kaikenlaista olen mietiskellyt: - aika on rajallista - silloin, kun rajatonta aikaa on, haluanko istua koneen ääressä vai tehdä jotain muuta irl - somen itseään korostava minäminäminä -kulttuuri ahdistaa ajoin aika rankastikin enkä haluaisi ruokkia sitä omalta osaltani. Ristiriitaista tyyliblogin pitäjälle. Sarin blogissa jo tuossa taannoin mainitsinkin, että mieluiten ripustaisin rättini oksalle roikkumaan ja ottaisin niistä siinä kuvan. En tiedä kuinka uskottavaa on, mutta oman itseni esiin tuominen ei kiinnosta vaan mieluummin häärin taustalla. Ja siitä pääsenkin sujuvasti seuraavaan kohtaan... - kuka jaksaa viikosta t

Tässä nämä nyt olisivat, mun vikisevät valvottajani. Tätä se uuden vuoden koiratina tiesi. Sen sijaan eläinlääkärin ultralaite ei tiennyt mitään. Lupasi kaksi, jos kovasti positiivisia ollaan, maksimissaan kolme. Viisi niitä tuli. Työniminä Nasu, Nuppu, Nemo, Nino ja Nami. Näin lapset ne nimesivät, oikeat nimet saavat keksiä niiden tulevat Omat Ihmiset. Nämä ovat meillä vaan lainassa opettamassa elämän alun ihmettä lapsille ja kasvamassa Isoiksi Koiriksi.